Etusivu
Perän Talli
Kuvagalleria
Videot
Kaapo
Kerttu
Iita
Keijo
Petteri
Vilpo
Haro
Holikka
Vilkkiläisiä
Kääkät ja kisut
Linkit
Vieraskirja
Tekijä

Blogi

 

 

 

 

 

 

 


 

 



ERI-HARO



Ori Eri-Haro oli vanhan ajan työhevonen. Se oli syntynyt v. 1954. Sen emä Hetu oli I palkinnon kantakirjatamma ja  se olikin omistajansa Eino Ala-Sankilan silmäterä. Haron isä puolestaan oli itse Eri-Aaroni. Haro oli kantakirjaori ja se oli II palkinnolla työhevoskantakirjassa. Raveissa pärjäämiseen sen juoksuvauhti ei riittänyt, vaikka suonissa virtasikin aikansa parhaan juoksijan Eri-Aaronin verta. Korkeutta tummanpunarautiaalla läsipäällä oli 158 senttiä ja massaa parhaina päivinään sillä oli yli 600 kiloa.


 

SUKUTAULU

Eri-Aaroni 3432-Valio Murto 2306 Toimi Sopusointu
Peuha EP

Hilppa

Iikka

Vilppu

Upeva 1679-V Sauli Sopusointu
Vakaan-Tyttö
Kreeta Poke
Vappu (Luoman)
Hetu 23963 Flink 3789 Erakon-Pomo Erakko
Lorkki
Taru Kyrön-Voima
Saara
Havu 20709 Vilkko

Osmon-Samo

Musikan-Tähti
Aura Jyrä
Samon-Virkku


 


Haro varsana
 

Hoidin ori Eri-Haroa serkkuni Päivin kanssa vuosina 1979-1983. Haro oli silloin jo vanha hevonen ja lähinnä tehtävämme oli sen viihdyttäminen sen eläkepäivinä. Sen verran orissa oli vielä puhtia, että se muutaman kerran kaatoi reen lähtiessään vauhdilla kotiin päin.

Luonteeltaan Haro oli hieman jörö. Koskaan se ei erityisemmin näyttänyt olevansa ilahtunut meidät nähdessään. Kuitenkin kerran ollessamme viikon verran poissa orin luota ratsastusleirin takia, oli se juossut ja hirnunut laitumella nähdessään polkupyörän tulevan laitumen portille. Tulija oli kuitenkin sillä kertaa äitini, joka oli komennettu tarkistamaan Haron vointi meidän poissa ollessamme. Selvästi ori oli siis meihin kiintynyt, vaikkei "jäyhänä miehenä" voinut sitä näyttääkään...



Haro ja minä kesällä 1979


Ensimmäinen kohtaaminen Haron kanssa oli mielenkiintoinen juttu. Serkkuni Päivi oli hepoa ehtinyt viikon verran hoitamaan, kun kuulimme asiasta toisen hevoshullun serkkuni Sarin kanssa. No, mehän lähdimme heti Päiviä ja hevosta jäljittämään. Päiviltä vain oli tapansa mukaan mennyt oikea ja vasen sekaisin antaessaan meille ajo- ohjeita ja emme meinanneetkaan millään löytää oikeaa maalaistaloa. Serkkuni Sari kuitenkin oli aivan varma siitä, että tiesi mikä talo oli oikea, koska hän oli edellisyönä nähnyt talon unessa. Ja näin todella olikin ja niin osasimme kurvata pyörillämme aivan oikean talon pihaan!

Ensin alkuun kävimme Sankilassa Päivin kanssa vain Haroa hoitamassa (Sari oli poissa kuvioista, koska hän asui Helsingissä), mutta pikkuhiljaa meistä tuli talon "pikkupiikoja". Koska Eino ja hänen sisarensa Anna olivat jo iäkkäitä ja kolmas sisar Eeva, joka oli hoitanut taloutta, sai halvauskohtauksen eikä kyennyt enää koskaan palaamaan kotiin, otimme tavaksemme viikonloppuisin siivota koko talon, pestä viikon pyykit ja leivoimme myös pakkaseen pullaa ja kakkua tulevan viikon kahvivieraita varten. Sankilasta tulikin meille kuin toinen koti seuraavien neljän vuoden ajaksi.

Ajat kuitenkin muuttuivat. Ensin loukkaannuin minä keväällä -83 ja sitten Haro pääsi syksyn tullessa vihreämmille laitumille. Päivi kävikin sitten vain auttelemassa Einoa, joka oli jäänyt taloon yksin Annan kuoltua. Einokaan ei enää elänyt kuin vajaa vuoden ja niin oli eräs aikakausi Ala-Sankilan talon ja sen suvun historiassa päättynyt. Eino oli pitkän linjan hevosmies ja hänet oli palkittu usealla hevosjalostusliiton palkinnolla ansioistaan hevoskasvattajana. Talossa oli nimittäin syntynyt monta hienoa ja palkittua suomenhevosta. Nyt talossa asuu uusi, nuori sukupolvi, ja tallissakin taas löytyy onneksi hevosia.


Sari, minä, Haro ja Päivi

kuvat katri leppämäki